Viimeistä kertaa

En muistanut sanoa, mutta viimeisen kerran, kun näin ukkini elossa, oli _minun_ synttärini ja hän onnitteli minua - me halasimme.. Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä halauksesta!

Kun muuten katson kuvia, joissa minä olen ukkini kanssa -, silloin vasta tajuan mitä kaikkea hän vuokseni teki, kuinka paljon hän minua tuki ja rakasti, ja kuinka paljon merkitsin hänelle..

Hiljaiset kääntyvät takaisin paikoilleen

Ja niin hiljaiset kääntyvät takaisin
paikoilleen nielevät osansa
ja niin kai minäkin teen
osamme onnesta joka hetki pienenee
kun ei uskalla katkaista
taas käteni palvelee


Uniklubi, Palvelija

Hankala päästää irti..

..vaikeista ja satuttavista asioista! Vaikka kuinka haluaisi unohtaa ja jatkaa eteenpäin, se ei onnistu, ei kerta kaikkiaan!

Minua siis kiusattiin peruskoulussa yht. 4 helvetin vuotta, ja tänään bussissa kohtasin erään vanhoista koululaisista, joka ei kylläkään kiusannut, mutta oli kyllä niiden kiusaajien kaveri. Jessus mikä pelko taas vaihteeksi, ja mikä ahdistus!
Tästä tulikin mieleen, että vittu miksei kiusaajat voi myöntää kiusaamistaan?! Ja, jos ei riitä selkärankaa siihen, niin miksei sitten voi vaan olla kiinnijäädessään hiljaa, eikä alkaa pitää jotain helvetinmoista showta. "Mä oon kuulemma kiusaaja, mä en tiennykkää!", "Kerro miten mä muka oon teit kiusannu??!".. IDIOOTIT!!! Sellaista huutelua sitten täytyy vielä kuunnella kaupanpäällisenä.. Voi kiitos! Mutta vika on kyllä myös siinä, ettei kiusaaja osaa erottaa mikä on kiusaamista ja mikä ei. Nämä tyypit eivät varmastikkaan tule koskaan ymmärtämään mitä se on.. Jos he nyt lukisivat tätäkin tekstiä niin voin kuvitella heidän reaktionsa, "wtf", ja ne saatanan rasittavat ilmeet naamoillaan.. Kyllä ne varmasti jotain aavistavat mielessään, mutta eivät halua myöntää.. Häpeän heitä.. Kun vaan voisinkin huutaa niille täysillä face to face.. Ja niin, että ne tulisivat yksikerrallaan siihen, eikä olisi sen porukkansa kanssa.. Voisi loppua se posken soittaminen.. Ehkä..

Paskiaisia sen enempää miettimättä siirryn raskaaseen aiheeseen - kuolemaan, läheiseni poismenoon. Kohtasin kuoleman ensimmäistä kertaa n. 8 -vuotiaana, kun perheellemme läheinen henkilö joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli heti saamiinsa vammoihin. Auto vääntyi lähes kaksinkerroin ja syttyi tuleen.. Rest In Peace O.L! (luonnollisesti oikea nimi jää paljastamatta..!)
Mutta hänestä en aikonut puhua, sillä pienenä minun oli vaikeaa ymmärtää kuolema ja mietin vain sitä, että miten outoa on, kun O.L on poissa, enkä voinut enää nähdä häntä. Itkeä en osannut..
AIHEESEEN ->
Siitä on nyt vuosi ja 8 kuukautta - aika menee toisaalta nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Aivan kuin hän olisi ollut täällä vielä aivan äsken. Mutta se, että ajankulua ei huomaa, johtuu siitä, että ajattelen henkilöä niin useasti. Varsinkin ensimmäisen vuoden aikana.. Pikkuhiljaa on hieman helpottanut, vaikka ei se aika aina tunnu parantavan. Tämä on vieläkin rankkaa, mutta hiljaa hyvää tulee.. Kukaan ei varmasti tiedä, kuinka paljon ukkini kuolema minuun vaikutti. Ei ole edes aavistusta, kuin yhdellä henkilöllä. Vittu sitä kipua minkä tunnen pahimpina hetkinä! Tuska, kärsimys, suru -- kipu..
Ukkini ei ollut edes eläkeikäinen, mutta elämän vaikeudet voitti ja hän teki kännipäissään itsemurhan hirttäytymällä pannuhuoneeseen.. Oli kiva löytää se sieltä.. Oli ihan sininen, kielikin.. Ruhjeita rautaputkeen törmäämisestä. Onneksi hän oli menettänyt tajunsa siinä, ettei sitten vain joutunut hetken kakomaan, ennen kuin taju olisi hälvennyt.
En unohda ikinä sitä aamua, en ikinä, en koskaan, kun äitini kertoi, että hänellä on tärkeää asiaa.. Vittu sitä aamua, voisipa sen peruuttaa! Voisipa aikaa kääntää taaksepäin ja korjata tilanteen.. Siihen olisi voinut vaikuttaa - isäni olisi voinut, mutta eihän hän voinut tietää mitä tapahtuisi.. Vittu! En todellakaan syytä isääni, mutta jossittelua kyllä on varmaan hänenkin päässään. "Mitä jos --- olisinkin mennyt.." jne..
Mutta reagointini on ollut tätä luokkaa: ihmettely, tajuamattomuus, suru -> suunnaton viha ukkia kohtaan, suru -> anteeksianto, suru -> ja sitten suruasuruakärsimystä..
Suutuin aivan helvetisti ukilleni, siis aivan tajuttoman kovin! Pidin häntä ihan saatanan itsekkäänä pelkurina paskiaisena, joka ei todellakaan välittänyt muista kuin itsestään ja omista asioistaan.. Se on väärin, niin väärin ajeteltu.. Hän ei ollut sellainen. Hänellä oli vain niin vaikeaa.. Aivan liian vaikeaa. Häneen sattui aivan liian kovaa.
Kirjoitin hänelle näin ollessani vihainen (hän on siis ollut kuolleena tuossa muutamia päiviä ja koneelle olen tämän kirjoittanut):


Miten voit olla niin sydämmetön?
Kuinka voit ajatella vain itseäsi?
Jos olisit ajatellut tarkemmin olisit valinnut toisin..
Teit surun kaikille - teit väärin.
Olit itsekäs ja kierit itsesäälissä silloin.
Kuinka kukaan voi tehdä niin sinun asemassasi?
Sinulla oli kaikki hyvin, miksi luulit toisin?
Valehtelit itsellesi, että kaikki olisi päin persettä.
Olisit kertonut - olisit puhunut.
Jätit traumat - jätit arvet.
Ikuiset menetyksen ja kauhun hetket piirtyy monien mieleen loppuelämäksi.
Kuinka saatoit??
Ikävöin sinua ja niin moni muukin.
En jaksa enää itkeä, olen vihainen.
Silti itken ja vihaan sitä..
Oisit voinu sanoo ees jollekki hyvästi,
enne ku lähdit pysyvästi!
Itsemurha ei ole ratkaisu, se on pelkuruutta.
On rohkeampaa sanoa ei.
Suunnittelit kaikkea koko päivän,
et saattanut antaa mitään merkkejä.
Teit sen kännissä.
Olisit edes selvinpäin hullu!!
Se todistaa heti ettei rahkeesi riittänyt.
Luultiin sua onnelliseksi.
Kuinka suku sitä toivoikaan, että olisi
nähnyt pahaa unta sinun tapahtumista kuulessaan.
Sain avullasi oman mottoni.
Niitä on kaksi.
"** ****, **'* ****" ja "****** ****** *** ****** ***********"
Ottaisit oppia.
Kukaan ei tee sinun virhettäsi!
Kukaan ei halua!
Mielessäni häilyvät vanhat kasvosi
ja kun katson taivaalle tunnen suojelevan
läsnäolosi ja nään jättiläismäiset kasvosi hehkuvan onnellisina taivaalla.
Se on tekopyhää.
Loppujenlopuksi et sitä halunnut tehdä.
Tiesitkö sanontaa, "pohjalta noustaan"??
Etpä tainnut.
Saat toiset itkemään ja menettämään paljon.
Toinen kodin ja miehen ja monta muutakin asiaa.
Et miettinyt omaa vaimoasi.
Et miettinyt ketään.
Mietit vain haurasta itseäsi.
Luulin sinua vahvemmaksi.
Saisit hävetä.
Olet idiootti.
Olet todellinen kusipää..
Vihaan tekoasi, se oli vaan niin väärin!
Luulit saavuttavasi sillä jotain..
Ehkä sait sillä mielihyvän itsellesi.
Jos mietit, että olisit saanut elää ainakin 40-vuotta.
Se on paljon!
Kehtaatkin heittää elämän arvon hukkaan!
Se on lähes anteeksi antamatonta.
Mutta on pakko antaa anteeksi.
Saatpahan siellä haudassasi rauhan!
Onnea - sait muut kärsimään itsekkyydestäsi!
Olisit järjestänyt ensin asiasi.
Olisit voinut miettiä viikkoja.
Päivässä saatoit ajatella vain "minä sitä minä tätä"
Inhottaa ajatella kuinka olet suunnitellut oman murhasi - itsemurhasi.
Suorastaan säälin sinua, kuinka saatoit vajota niin alas.
Tunnen inhoa sinua kohtaan.
Olkookin se nyt kanssani loppuelämän.
Osa minusta ymmärtää sinua, mutta turha luulo,
että voisit mitenkään hyvittää enää yhtään mitään.
Tiesin aina ettet loppujen lopuksi muita ajatellut kuin itseäsi.
Sen vain tunsi.
Tunsin sen jossain todella syvällä sydämmessäni,
todellatodella syvällä.
Nyt se sitten todistettiin.
Kiitos! Saan varmaan tuntea itseni ennustajaksi!
Olet halpamainen...
En tiedä mitä sinusta pitäisi edes ajatella.
Voiko ihminen muka olla niin tyhmä kuin sinä?!
Rakastin sinua ja rakastan yhä.
Sitä en vaan tiedä, rakastatko sinä ketään muuta kuin itseäsi?!
Saatat rakastaa. Ehkä vähän jokaista.
Vaan ei sitä tiedä.
Olisit voinut edes yrittää jatkaa...
Filminauha teostasi mielessäni kelautuu uudestaan ja uudestaan alkuun.
Kuinka roikut kaulaliinan varassa, pimeässä pannuhuoneessa, kuolleena.
Kuinka hauraalta ja vittumaiselta näytät.
Niin paskaiselta idiootilta.
Harmaat kasvot ja sininen kieli.
Sellaisenako halusit, että sinut muistetaan?
Idioottina itsensä hirttäjänä.
Osoitit ainakin kaikille sen, että perhe ei ollut sinulle kaikki kaikessa.
Saatoit ehkä joskus ajatella.
Loppuaikoinasi hautauduit synkkään masennukseen.
Nyt saat hautautua hiekkaan ja mädäntyä siellä niin kauan kunnes ruhosi lahoaa pelkäksi tomuksi.
Saisit saatana hävetä.
Et ansaitse mitään kiitosta mistään,
mutta silti sinua on mahdollista kiittää monista hyvistä asioista.
Ansaitsit kaikki kiitokset ja lämpimät kommentit, ennen kuin tapoit itsesi.
Kun hirtit itsesi - ei - ei sen jälkeen kukaan jaksa kiittää.
Kiitos lapsuusvuosien pilaamisesta.
Kiitos traumoista.
Kiitos lohduttumuudesta.
Kiitos siitä, että saat kaikki tuntemaan syyllisyyttä teostasi.
Kiitos siitä, että pilasit joidenkin elämän.
Minulla on muitakin kuin sinut, kaikilla ei ole.
Vittu, kun vois puhua sulle kasvokkain.
Mä tappaisin sut sanoillani uudestaa!
Sä teit jotain niin typerää.
On muillaki vaikeeta, silti jaksaa yrittää.
Nyt teit kaikesta vieläkin hankalampaa!
Kiitos nyt vielä siitäkin.
***, Ukki, **** --- miksi sinua kutsuisin..?
Tiedän ettet jättänyt meitä kokonaan.
Siispä hyvästi hetkeksi..
En kanna kaunaa en ole vihainen - en enää.
Olen ärsyyntynyt ja syystä.
Nähdään isoisä **** ******* vielä joskus!

**v. **.*-*.*-** hirttäytyminen pannuhuoneeseen kaulahuivilla. Löytö 20 yli yksi yöllä.
Veit joiltakin yöunet.
Veit joiltakin pohjan elämältä.
Anteeksi.
Saat.


En muokannut tekstiä mitenkään paitsi poistin hienot mottoni ja ukkini nimen + kuolinpäivän ja iän..
Oli oikeutettua tuntea noin, mutta olen kyllä henkisesti kasvanut tuosta todella paljon ja ärsyttää
jotkin kirjoitusvirheet + tuo, että puhun lapsuusvuosista, vaikka olin jo teini ollut hyvänaikaa (kolmisen vuotta nyt ainakin, riippuu vähän kuka laskee).. ;P

Onhan tuossa asioita, joita jälkeenpäin kadun ja ne tuntuvat pahalta, mutta en sitä rupea muuttamaan, että tunsin noin. Tunsin miten tunsin, tunnen erilailla nyt.. Mutta on oikeasti totta, että hän oli suunnitellut itsemurhaansa koko sen päivän.. Hänellä oli synttäritkin. Se sopi täydellisesti keksimääni lauluun, jonka olin kirjoittanut ennen hänen kuolemaansa!! Se on aika -- pelottavaa.

Muistan kuinka minua ärsytti sen yön jälkeisenä aamuna, kun ukki oli itsensä tappanut, kun valehdeltiin. Sanottiin muille, että "sydän petti", vaikka totuus ei sitä ollutkaan.. Ymmärsin kyllä miksi valehdeltiin, mutta silti se tuntui väärältä ja ärsyttävältä. "Lopettakaa se valehtelu perkele, lopettakaa, kertokaa totuus".

Kamaluudet jatkuivat pitkään vielä kuoleman jälkeen -, mutta ensimmäisenä kuukautena minun oli vaikea katsoa kelloa, kun se oli tulossa 20 yli 1. Laskin aina "nyt siitä on niin ja niin kauan", "se on ollut nyt niin monta tuntia/päivää kuolleena.. Vielä sen ja sen aikaa sitten se oli elossa.."
Mummi halusi tappaa myös itsensä, hän ei kestänyt kuolemaa ollenkaan ja hän asui meillä monta kuukautta isän kanssa kännäten.. Välillä hiipisin kuuntelemaan mitä he puhuivat.. Muistan kaiken kuulemani, mutta en kyllä kerro niitä - mutta ne myös sattuivat ja sattuvat edelleen..
Ärsyttävää on myös se, että apua ei saatu tarpeeksi ajoissa paikalle, sillä ukki olisi ehkä selvitynyt, jos ambulanssi oli tullut nopeammin paikalle. Vaan toisaalta, häntä ajatellen, on parempi, että hän sai mennä, kun niin tahtoikin.. ;/
Kävin myös katsomassa hänen ruumistaan - sillä hetkellä ja siitä hetkestä lähtien oli kaikki viha poispyyhittyä, kaikki välillämme oli selvitettyä.. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Turvotusta oli tullut tietenkin, ja sen näki sormista.. Hän vain makasi siinä rauhassa, silmät kiinni - ei avannut niitä, ei hengittänyt, sydän ei lyönyt. Siinä hän oli, kuolleena silmieni edessä... Kosketin hänen kättään - se oli pehmeä, enkä tuntenut sitä kylmänä.. Purin hampaat yhteen, koska en halunnut itkeä muiden nähden, vaikka he itkivätkin.. Kotona sitten päästin sen tuskan ulos..
Välillä en voi mitenkään uskoa, että hän on kuollut! Ajattelen, että siellähän hän on kotonaan, omissa vaatteissaan, istuskelee lempituolillaan ja katsoo telkkaria tai syö keittiössä ja juo kahvia nimikkomukistaan, tai täyttää ristikkoa keittiössä olevan kirjoituspöydän ääressä puujakkaralla istuen.. Tai puhuu perunoista ja läskisoosista.. :)
Minulle on jäänyt kaikumaan päähän, eräs kysymys, ihan tavallinen kysymys, mutta kumminkin, hän sanoi sen niin hellästi ja rakastaen niin kuin hän läheisilleen puhui, siksi kai se päässäni soi.. Hän kysyi ottaisinko kakkua.. "Ottaako *** kakkua?". Se saa minut vieläkin aika herkäksi.. Muistan sen hetken niin selvästi, koska siitä ei ollut ollut niin kauan edes aikaa.. Hän katsoi minuun melkein pöydän toisesta päästä ja odotti vastaustani.. Mikä se sitten oli, en muista..
Ukkini lauloi, hän oli ollut nuorempana bändissä ja hän myös soitti erästä soitinta, jonka nimeä en kerro, koska hänet/minut voitaisiin tunnistaa siitä aika nopeasti. Olen kuullut hänen laulujaan ja ne soivat välillä päässä ja tekevät niin vitun kipeää.. Kerran tuli Tartu Mikistä eräs biisi minkä hän lauloi vanhempieni häissä (olen nähnyt/kuullut häävideosta) ja jeesus sitä tuskaa.. Itkua riitti, vaikka koko maailmalle, vettä janoiselle kansalle, koko saatanan afrikalle.

Kun sinä aamuna, kun kuolemasta oli kulunut vasta muutamia tunteja, menimme mummilaan, niin tuntui niin omituiselta, kun ukki ei tullut heti vastaan, niin kuin hän aina tuli. Aina hän oli siellä odottamassa meitä ja alkoi selittämään jotain juttuja.. Oli niin outoa olla koko talossa ylipäätään, kun hän ei ollut häsläämässä kaikenlaista tai heittämässä vitsejä.. Tai pitämässä sellaista muminapöpinähuo'ahdusääntä sen jälkeen, kun kello olisi kumahtanut tasatunteja..

Lopetan lörpöttelyn tähän pisteeseen.. Ja varoitan, että saatan poistaa tämän postauksen pian, sillä voi alkaa kaduttaa tämän kirjoittaminen.. Mutta en usko, että niin käy..
Voin joskus pistää sen laulun, jonka olin kirjoittanut ennen ukin kuolemaa ja sitten voin laittaa myös runon, jonka olen kirjoittanut melkein tasan vuosi sitten.. Mutta en vielä luvannut mitään!

Heippahei, ja toivon, että kunnioitatte rohkeuttani puhua tästä asiasta julkisesti ja jätätte kaiken pilkkaamisen perseeseenne..

Kiitos..

Ahdistuskohtaukset

Minulle tulee aina silloin tällöin eräänlaisia "kohtauksia", joiden syntymissyytä en oikeastaan ymmärrä. Ehkä tavallaan tajuan ne, mutta jokin niissä mättää. Tänään tuli taas koulun käytävän penkillä istuessani. Siellä ei ollut kuin luokkani ja lk -valvoja omassa "toimistossaan", jonka ovi auki. Ja sitten aivan yhtäkkiä ja yllättäin, ilman mitään järkevää syytä, minua alkoi aivan saatanasti ahdistaa ja mielessäni välkkyi vain koti, "haluan kotiin, kotiin, kotiin - pakko päästä pois!!". Se ahdistuksen tunne on aivan käsittämätön ja todella pelottava oikeastaan! Mielessä ei pyöri kuin paikka jonne haluan ja se "poispois täältä pois, pakko päästä POIS!". Se tila, jossa silloin olen, on --- ihan tajuton.. Ette voi ymmärtää, jollette ole kokeneet, mutta ette varmasti haluakkaan - sen tiedän!

Noita "kohtauksia" tulee myös ihan kotonakin.. Asun 2 -kerroksisessa omakotitalossa ja huoneeni on yläkerrassa. Joskus alhaalla ollessani tulee yhtäkkiseltään tunne, että pakko päästä omaan huoneeseen, pois täältä, pois. "Kohtaus" laantuu yleensä, kun a) olen huoneessani, b) olen matkalla huoneeseeni..!

Mutta kai nuo kuuluvat sosiaalisten tilanteiden pelkoon?

P.S Tämä ei ollut se pitkä juttu jonka lupasin kirjoittaa, se tulee seuraavaksi - tämä oli vain pakko mainita, kun äsken tuli mieleen..! :)

Sorry I'm late..

Viikonloppu mennä vilahti niin nopeasti ettei bloggaamiselle jäänyt aikaa.. Ja täydentääkseni äskeistä, en tosiaankaan jaksanut tulla kirjoittamaan, vaikka välillä asiaa mietinkin.. ;)
Laiskotteluun tuli ainakin nyt tauko - kirjoitan samantien (luultavasti) pitkän jutun..

Kaija Koo - Seison vierelläsi

Helvetin kaunis ja koskettava kappale, ei voi muuta sanoa! Palaan tähän myöhemmin uudelleen, mutta nyt on sormet jo väsyneet näpyttelystä, että säästän homman viikonloppuun ;-)

LUKEKAA SANAT, ette oikeasti kadu - kiitätte vain..! Ja, jos tuntuu vaikealta ymmärtää, niin kyllä tämä vielä joskus teillekkin tuntuu vahvasti ja tiedätte mitä tällä biisillä hain.. Selitän sen kumminkin sitten viikonloppuna..

Kaiken päivää sinä jaksat yrittää
Kerta kerran jälkeen urheata esittää
Etkö huomaa vieläkään
Että minä kaikkeni vuoksesi teen
Vaikka kaikki muu
Syksyn sateisiin huuhtoutuu
refrain:
Minä seison vierelläsi sun
Vaikka sinun luovuttavan nään
Niin minä jään
Viereesi jään
Kun kyyneleet kuivuneet vain lämmittää
Kaiken päivää
Kaiken annat ja enemmän
Kun huomaan ettet jaksa
Otat ilmeen ehjemmän
Enemmän tai vähemmän
Etkö huomaa, et jää yksin kuitenkaan
Vihollista vastaan
Minä suojatulta pystyn antamaan
refrain
Vaikka sävelmäsi ei jäisikään elämään
Minä seison vierelläsi sun
Vaikka maailma hukkuisi hulluuteen
Vaikka sunnuntain pois pyyhkisit kalenteristain
Seison vierelläsi aina vaan

Kaija Koo, Seison vierelläsi
Sanat Lirama

Anonyymit..

..ovat vapaita kommentoimaan, olkaa niin hyvät! Asioista voi olla vaikeaa puhua omalla nimellään, joten miksikäs en antaisi mahdollisuutta nimettömyyteen..?
Jos lapsellista herjaa tulee, niin tulkoon - olen kestänyt elämässä pahempaakin kuin jonkin nettiteinien haukunnan ;-)

++ jos en tänään, niin huomenna kirjoitan sitten viimeinkin oikeasta aiheesta.. Ja, jos en huomenna niin sitten ylihuomenna --- jos en ylihuomenna, niin yliylihuomenna - ja max. kestää yliyliylihuomiseen, eli lauantaihin asti. Silloin viimeistään - lupaan.. Vaikka ei sillä, että tässä kiire olisi, kun ei ole lukijoita tai kävijöitä vielä varmaan yhtä ainuttakaan :'D

Älä unohda..

..,että vaikka nytkin sataa, niin kyllä se aurinkokin aina joskus alkaa paistamaan! Säissä se pätee, mutta myös tunne-elämässä. Myrskyjä on, mutta koskaan ne eivät ole vielä ikuisesti kestäneet - kyllä ne laantuvat ajallaan.

Tiedän kuinka masentavaa tälläistä tuskantäyteistä tekstiä on lukea, joten siksi ajattelin heti alkuun muistuttaa, että koskaan ei pidä luovuttaa, ei koskaan! Minä, jos kuka sen olen oppinut. Aina on toinenkin vaihtoehto, vaikka se ei yhtään houkuttelisikaan. Mutta esimerkiksi itsemurha -, se on todella itsekäs teko. Enkä väitä etten ymmärtäisi heitä, jotka ovat siihen lopulta päätyneet. Mutta se on vain niin itsekästä! Se satuttaa niin monta, niin perkeleen paljon! Vaikka itse luulee ettei kukaan välitä, niin kyllä sitä rakkautta joka puolelta löytyy, siitä ei vain paljoa ääneen puhuta. Jokaisen pitäisi tuntea se sisällään, mutta joskus on mahdotonta ajatella, että joku muka oikeasti välittäisi "ovat vain pakosta", monesti ajatellaan.
Mutta on niitä oikeasti yksinäisiäkin - niitä joilla ei oikeasti ole yhtään ketään enää jäljellä. Kukaan ei enää tiedä nimeäsi, ennen kuin sen itse kerrot, kukaan ei tiedä sinusta yhtään mitään - ehkä korkeintaan, joku voisi sanoa "tuo istuu aina samassa bussissa kanssani", mutta mistään muusta ei tiedetä. Se on väärin, ja se jos mikä sattuu ihmissydämeen niin paljon, että kyllä se kuolema alkaa tuntua enemmän pakolta, kuin vaihtoehdolta. Haluaa pois siitä tuskasta, kun ei jaksa enää.. Mutta on jälleen toinen vaihtoehto -, etsi joku, edes netissä! Ja se on vaikeaa, tiedän, mutta aina voi yrittää, kun ei ole enää mitään menettävää.
Mutta minunkin kaltaisille ihmisille, on aivan älyttömän vaikeaa, yrittää ottaa mitään kontaktia kehenkään, kun ei vaan osaa sanoa mitään, vaikka mieleen tulisikin jotain asioita. Ja, jos joskus suunsa avaakin, niin toinen osapuoli saattaa käyttäytyä välinpitämättömästi, vaikka syy sellaiseen voi olla, että toista(kin), vaikka jännittää - ei sitä voi tietää.
Sain tuossa jokin aika sitten tietää (yleisellä itsensä"esittely"kierroksella), että luokallani on aika montakin ujoa, mutta pyhpah, ajattelin heti mielessäni vain "sinäkö?!! en usko - ainahan sinä pöliset suureen ääneen". Se on oikeastaan aika vaikeaa uskoa, että joku toinen voi olla yhtä ujo kuin sinä itse - tai, että joku toinen pelkää yhtä paljon, kuin sinä. Minullahan on siis varsin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, enkä _mitenkään_ voi uskoa, että joku toinenkin voi kokea yhtä kamalia tunteita. Siis en ainakaan "tutuista" ihmisistä. En kyllä tiedä millä perustein jotkut itseään ujoiksi väittävät? Mitään ujouden merkkejä ei näy, ja tyyppi väittää kumminkin kiven kovaan "olen ujo, ujoujoujo!!" - okei uskotaan, vaan ei kumminkaan :D

Oletko sinä siellä ruudun toisella puolella ujo? Pelkäätkö sosiaalisia tilanteita? Oletko ajatellut kenenkään toisen tuntevan yhtä syvää pelkoa? Onko se vaikeaa uskoa?

Minä olen tehnyt ainakin yhdelle ihmiselle erittäin selväksi kuinka paljon pelkään ja hän vain yrittää rauhoitella, että ei hätää, selviät kyllä. Mutta selviänkö? Pelko ahdistaa. Ei sitä halua kokea uudestaan ja uudestaan..! Noh, kyllä minä selviän, ei pelkoon kuole --- jos nyt ei sellaisesta puhuta, että asutaan yksin eikä uskalleta lähteä mihinkään, joten elintarvikkeita ei saa mistään ja sitä sitten heitetään veivinsä sen takia. Olen lähes tuossa tilassa, mutta jos minulla nälkä on, niin kyllä minun on perhana ruokaa saatava, aivan sama mitä olisi vastassa, mutta minä syön, kun on nälkä! Nooo, ehkä liioittelin, menisin kumminkin johonkin puskaan popsimaan marjoja ;D Mutta saakeli - ei sinne kauppaan uskalla yksin mennä!

Ja nyt muistinkin asian, joka minua ärsyttää ja jumankekka kuinka voi ärsyttääkkin! Jos joku on hiljainen eikä ole koskaan sanonut Sinulle mitään, niin sitä päätetään, että "toi on tommonen, tämmönen se ei voi olla", VAIKKA ujot ihmiset ovat kumminkin ainakin 80% varmuudella aivan samanlaisia kuin sinäkin, mutta EI SINUN SEURASSASI!


Tiedän, että minusta ei tälläistä tekstiä luulisi irtoavan, mutta irtoaapahan kumminkin, olen minäkin ihminen, (saamarin pellet, jotka muuta luulette!). Omassa seurassaan kukaan ei ole ujo - saattaa olla ties minkälainen ADHD.. Ette te tiedä - te ette tunne - turpa siis tukkoon ja olettamukset persväliin.

Ja nyt on aika vetää henkeä ja lopettaa tämä kirjoittaminen, sillä muuten ei loppua sillekkään näy, koska kirjoitan aivan armottoman pitkiä juttuja, jos vaan joku antaa mahdollisuuden, mutta tiedän, kyllä milloin viimeistään on vedettävä raja ja piste (vai tiedänkö?)..

Ja nyt se on piste.

Piste.

Tiedätkö miltä menetys tuntuu?

Oletko menettänyt ketään?
Oliko kyseessä rakas lemmikkisi kuten useimmilla, vai rakas ihminen?
Menetys puristaa sydämestä, se tekee olon sietämättömäksi - se sattuu.
Suru tuntuu siltä, kuin se voisi tappaa - niinhän se voikin, jos annat sen voittaa.

Itse olen menettänyt kaksi ihmistä, joista toisen kuolema synnytti tuskan, joka
ei ole vieläkään sammunut, se ei ole hiipunut, kipu ei ole lievittynyt. Aika ei ole auttanut.
Eläimiä on sitten enemmänkin, mutta taas tekee yksi pian lähtöään.

Miksi kuolema on pakollinen polku? Miksi meidän kaikkien polut, johtavat lopulta sinne?
Miksemme voisi lähteä kaikki samaan aikaan?

Kun joudut selviytymään jonkun kuolemasta, asettuu lähellesi pelko, "entä jos joku muukin jättää minut pian? Kuinka voisin kestää?" Tuo pelko aiheuttaa joillekkin ylisuojelevaisuutta lähimmäisiään kohtaan, mutta se tulee rakkaudesta - rakkaudesta, ja välittämisestä, aidoista tunteista.

Mieti näitä illalla sängyssäsi, olet silloin herkimmilläsi ja voit ehkä ymmärtää -, mutta älä itke.

Blogi luotu

Jos blogin ulkonäössä, minun kirjoitustyylissäni, murteeni tekemissä "virheissä" tms. on jotain valitettavaa, niin siitä vain - minä kuuntelen. Mieti kumminkin, että elämään ikävä kyllä, mahtuu vakavampiakin asioita - asioita, joita et voi korjata, et saada takaisin, et tehdä tekemättömäksi, et unohtaa..

Älä luule selviäväsi elämästä ilman itkua -, ilman surua -, ilman tuskaa -, ilman kipua -, ilman kärsimystä.

Lämmittelyä - pian kunnon postaus!