..,että vaikka nytkin sataa, niin kyllä se aurinkokin aina joskus alkaa paistamaan! Säissä se pätee, mutta myös tunne-elämässä. Myrskyjä on, mutta koskaan ne eivät ole vielä ikuisesti kestäneet - kyllä ne laantuvat ajallaan.
Tiedän kuinka masentavaa tälläistä tuskantäyteistä tekstiä on lukea, joten siksi ajattelin heti alkuun muistuttaa, että koskaan ei pidä luovuttaa, ei koskaan! Minä, jos kuka sen olen oppinut. Aina on toinenkin vaihtoehto, vaikka se ei yhtään houkuttelisikaan. Mutta esimerkiksi itsemurha -, se on todella itsekäs teko. Enkä väitä etten ymmärtäisi heitä, jotka ovat siihen lopulta päätyneet. Mutta se on vain niin itsekästä! Se satuttaa niin monta, niin perkeleen paljon! Vaikka itse luulee ettei kukaan välitä, niin kyllä sitä rakkautta joka puolelta löytyy, siitä ei vain paljoa ääneen puhuta. Jokaisen pitäisi tuntea se sisällään, mutta joskus on mahdotonta ajatella, että joku muka oikeasti välittäisi "ovat vain pakosta", monesti ajatellaan.
Mutta on niitä oikeasti yksinäisiäkin - niitä joilla ei oikeasti ole yhtään ketään enää jäljellä. Kukaan ei enää tiedä nimeäsi, ennen kuin sen itse kerrot, kukaan ei tiedä sinusta yhtään mitään - ehkä korkeintaan, joku voisi sanoa "tuo istuu aina samassa bussissa kanssani", mutta mistään muusta ei tiedetä. Se on väärin, ja se jos mikä sattuu ihmissydämeen niin paljon, että kyllä se kuolema alkaa tuntua enemmän pakolta, kuin vaihtoehdolta. Haluaa pois siitä tuskasta, kun ei jaksa enää.. Mutta on jälleen toinen vaihtoehto -, etsi joku, edes netissä! Ja se on vaikeaa, tiedän, mutta aina voi yrittää, kun ei ole enää mitään menettävää.
Mutta minunkin kaltaisille ihmisille, on aivan älyttömän vaikeaa, yrittää ottaa mitään kontaktia kehenkään, kun ei vaan osaa sanoa mitään, vaikka mieleen tulisikin jotain asioita. Ja, jos joskus suunsa avaakin, niin toinen osapuoli saattaa käyttäytyä välinpitämättömästi, vaikka syy sellaiseen voi olla, että toista(kin), vaikka jännittää - ei sitä voi tietää.
Sain tuossa jokin aika sitten tietää (yleisellä itsensä"esittely"kierroksella), että luokallani on aika montakin ujoa, mutta pyhpah, ajattelin heti mielessäni vain "sinäkö?!! en usko - ainahan sinä pöliset suureen ääneen". Se on oikeastaan aika vaikeaa uskoa, että joku toinen voi olla yhtä ujo kuin sinä itse - tai, että joku toinen pelkää yhtä paljon, kuin sinä. Minullahan on siis varsin paha sosiaalisten tilanteiden pelko, enkä _mitenkään_ voi uskoa, että joku toinenkin voi kokea yhtä kamalia tunteita. Siis en ainakaan "tutuista" ihmisistä. En kyllä tiedä millä perustein jotkut itseään ujoiksi väittävät? Mitään ujouden merkkejä ei näy, ja tyyppi väittää kumminkin kiven kovaan "olen ujo, ujoujoujo!!" - okei uskotaan, vaan ei kumminkaan :D
Oletko sinä siellä ruudun toisella puolella ujo? Pelkäätkö sosiaalisia tilanteita? Oletko ajatellut kenenkään toisen tuntevan yhtä syvää pelkoa? Onko se vaikeaa uskoa?
Minä olen tehnyt ainakin yhdelle ihmiselle erittäin selväksi kuinka paljon pelkään ja hän vain yrittää rauhoitella, että ei hätää, selviät kyllä. Mutta selviänkö? Pelko ahdistaa. Ei sitä halua kokea uudestaan ja uudestaan..! Noh, kyllä minä selviän, ei pelkoon kuole --- jos nyt ei sellaisesta puhuta, että asutaan yksin eikä uskalleta lähteä mihinkään, joten elintarvikkeita ei saa mistään ja sitä sitten heitetään veivinsä sen takia. Olen lähes tuossa tilassa, mutta jos minulla nälkä on, niin kyllä minun on perhana ruokaa saatava, aivan sama mitä olisi vastassa, mutta minä syön, kun on nälkä! Nooo, ehkä liioittelin, menisin kumminkin johonkin puskaan popsimaan marjoja ;D Mutta saakeli - ei sinne kauppaan uskalla yksin mennä!
Ja nyt muistinkin asian, joka minua ärsyttää ja jumankekka kuinka voi ärsyttääkkin! Jos joku on hiljainen eikä ole koskaan sanonut Sinulle mitään, niin sitä päätetään, että "toi on tommonen, tämmönen se ei voi olla", VAIKKA ujot ihmiset ovat kumminkin ainakin 80% varmuudella aivan samanlaisia kuin sinäkin, mutta EI SINUN SEURASSASI!
Tiedän, että minusta ei tälläistä tekstiä luulisi irtoavan, mutta irtoaapahan kumminkin, olen minäkin ihminen, (saamarin pellet, jotka muuta luulette!). Omassa seurassaan kukaan ei ole ujo - saattaa olla ties minkälainen ADHD.. Ette te tiedä - te ette tunne - turpa siis tukkoon ja olettamukset persväliin.
Ja nyt on aika vetää henkeä ja lopettaa tämä kirjoittaminen, sillä muuten ei loppua sillekkään näy, koska kirjoitan aivan armottoman pitkiä juttuja, jos vaan joku antaa mahdollisuuden, mutta tiedän, kyllä milloin viimeistään on vedettävä raja ja piste (vai tiedänkö?)..
Ja nyt se on piste.
Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti