Hankala päästää irti..

..vaikeista ja satuttavista asioista! Vaikka kuinka haluaisi unohtaa ja jatkaa eteenpäin, se ei onnistu, ei kerta kaikkiaan!

Minua siis kiusattiin peruskoulussa yht. 4 helvetin vuotta, ja tänään bussissa kohtasin erään vanhoista koululaisista, joka ei kylläkään kiusannut, mutta oli kyllä niiden kiusaajien kaveri. Jessus mikä pelko taas vaihteeksi, ja mikä ahdistus!
Tästä tulikin mieleen, että vittu miksei kiusaajat voi myöntää kiusaamistaan?! Ja, jos ei riitä selkärankaa siihen, niin miksei sitten voi vaan olla kiinnijäädessään hiljaa, eikä alkaa pitää jotain helvetinmoista showta. "Mä oon kuulemma kiusaaja, mä en tiennykkää!", "Kerro miten mä muka oon teit kiusannu??!".. IDIOOTIT!!! Sellaista huutelua sitten täytyy vielä kuunnella kaupanpäällisenä.. Voi kiitos! Mutta vika on kyllä myös siinä, ettei kiusaaja osaa erottaa mikä on kiusaamista ja mikä ei. Nämä tyypit eivät varmastikkaan tule koskaan ymmärtämään mitä se on.. Jos he nyt lukisivat tätäkin tekstiä niin voin kuvitella heidän reaktionsa, "wtf", ja ne saatanan rasittavat ilmeet naamoillaan.. Kyllä ne varmasti jotain aavistavat mielessään, mutta eivät halua myöntää.. Häpeän heitä.. Kun vaan voisinkin huutaa niille täysillä face to face.. Ja niin, että ne tulisivat yksikerrallaan siihen, eikä olisi sen porukkansa kanssa.. Voisi loppua se posken soittaminen.. Ehkä..

Paskiaisia sen enempää miettimättä siirryn raskaaseen aiheeseen - kuolemaan, läheiseni poismenoon. Kohtasin kuoleman ensimmäistä kertaa n. 8 -vuotiaana, kun perheellemme läheinen henkilö joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli heti saamiinsa vammoihin. Auto vääntyi lähes kaksinkerroin ja syttyi tuleen.. Rest In Peace O.L! (luonnollisesti oikea nimi jää paljastamatta..!)
Mutta hänestä en aikonut puhua, sillä pienenä minun oli vaikeaa ymmärtää kuolema ja mietin vain sitä, että miten outoa on, kun O.L on poissa, enkä voinut enää nähdä häntä. Itkeä en osannut..
AIHEESEEN ->
Siitä on nyt vuosi ja 8 kuukautta - aika menee toisaalta nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Aivan kuin hän olisi ollut täällä vielä aivan äsken. Mutta se, että ajankulua ei huomaa, johtuu siitä, että ajattelen henkilöä niin useasti. Varsinkin ensimmäisen vuoden aikana.. Pikkuhiljaa on hieman helpottanut, vaikka ei se aika aina tunnu parantavan. Tämä on vieläkin rankkaa, mutta hiljaa hyvää tulee.. Kukaan ei varmasti tiedä, kuinka paljon ukkini kuolema minuun vaikutti. Ei ole edes aavistusta, kuin yhdellä henkilöllä. Vittu sitä kipua minkä tunnen pahimpina hetkinä! Tuska, kärsimys, suru -- kipu..
Ukkini ei ollut edes eläkeikäinen, mutta elämän vaikeudet voitti ja hän teki kännipäissään itsemurhan hirttäytymällä pannuhuoneeseen.. Oli kiva löytää se sieltä.. Oli ihan sininen, kielikin.. Ruhjeita rautaputkeen törmäämisestä. Onneksi hän oli menettänyt tajunsa siinä, ettei sitten vain joutunut hetken kakomaan, ennen kuin taju olisi hälvennyt.
En unohda ikinä sitä aamua, en ikinä, en koskaan, kun äitini kertoi, että hänellä on tärkeää asiaa.. Vittu sitä aamua, voisipa sen peruuttaa! Voisipa aikaa kääntää taaksepäin ja korjata tilanteen.. Siihen olisi voinut vaikuttaa - isäni olisi voinut, mutta eihän hän voinut tietää mitä tapahtuisi.. Vittu! En todellakaan syytä isääni, mutta jossittelua kyllä on varmaan hänenkin päässään. "Mitä jos --- olisinkin mennyt.." jne..
Mutta reagointini on ollut tätä luokkaa: ihmettely, tajuamattomuus, suru -> suunnaton viha ukkia kohtaan, suru -> anteeksianto, suru -> ja sitten suruasuruakärsimystä..
Suutuin aivan helvetisti ukilleni, siis aivan tajuttoman kovin! Pidin häntä ihan saatanan itsekkäänä pelkurina paskiaisena, joka ei todellakaan välittänyt muista kuin itsestään ja omista asioistaan.. Se on väärin, niin väärin ajeteltu.. Hän ei ollut sellainen. Hänellä oli vain niin vaikeaa.. Aivan liian vaikeaa. Häneen sattui aivan liian kovaa.
Kirjoitin hänelle näin ollessani vihainen (hän on siis ollut kuolleena tuossa muutamia päiviä ja koneelle olen tämän kirjoittanut):


Miten voit olla niin sydämmetön?
Kuinka voit ajatella vain itseäsi?
Jos olisit ajatellut tarkemmin olisit valinnut toisin..
Teit surun kaikille - teit väärin.
Olit itsekäs ja kierit itsesäälissä silloin.
Kuinka kukaan voi tehdä niin sinun asemassasi?
Sinulla oli kaikki hyvin, miksi luulit toisin?
Valehtelit itsellesi, että kaikki olisi päin persettä.
Olisit kertonut - olisit puhunut.
Jätit traumat - jätit arvet.
Ikuiset menetyksen ja kauhun hetket piirtyy monien mieleen loppuelämäksi.
Kuinka saatoit??
Ikävöin sinua ja niin moni muukin.
En jaksa enää itkeä, olen vihainen.
Silti itken ja vihaan sitä..
Oisit voinu sanoo ees jollekki hyvästi,
enne ku lähdit pysyvästi!
Itsemurha ei ole ratkaisu, se on pelkuruutta.
On rohkeampaa sanoa ei.
Suunnittelit kaikkea koko päivän,
et saattanut antaa mitään merkkejä.
Teit sen kännissä.
Olisit edes selvinpäin hullu!!
Se todistaa heti ettei rahkeesi riittänyt.
Luultiin sua onnelliseksi.
Kuinka suku sitä toivoikaan, että olisi
nähnyt pahaa unta sinun tapahtumista kuulessaan.
Sain avullasi oman mottoni.
Niitä on kaksi.
"** ****, **'* ****" ja "****** ****** *** ****** ***********"
Ottaisit oppia.
Kukaan ei tee sinun virhettäsi!
Kukaan ei halua!
Mielessäni häilyvät vanhat kasvosi
ja kun katson taivaalle tunnen suojelevan
läsnäolosi ja nään jättiläismäiset kasvosi hehkuvan onnellisina taivaalla.
Se on tekopyhää.
Loppujenlopuksi et sitä halunnut tehdä.
Tiesitkö sanontaa, "pohjalta noustaan"??
Etpä tainnut.
Saat toiset itkemään ja menettämään paljon.
Toinen kodin ja miehen ja monta muutakin asiaa.
Et miettinyt omaa vaimoasi.
Et miettinyt ketään.
Mietit vain haurasta itseäsi.
Luulin sinua vahvemmaksi.
Saisit hävetä.
Olet idiootti.
Olet todellinen kusipää..
Vihaan tekoasi, se oli vaan niin väärin!
Luulit saavuttavasi sillä jotain..
Ehkä sait sillä mielihyvän itsellesi.
Jos mietit, että olisit saanut elää ainakin 40-vuotta.
Se on paljon!
Kehtaatkin heittää elämän arvon hukkaan!
Se on lähes anteeksi antamatonta.
Mutta on pakko antaa anteeksi.
Saatpahan siellä haudassasi rauhan!
Onnea - sait muut kärsimään itsekkyydestäsi!
Olisit järjestänyt ensin asiasi.
Olisit voinut miettiä viikkoja.
Päivässä saatoit ajatella vain "minä sitä minä tätä"
Inhottaa ajatella kuinka olet suunnitellut oman murhasi - itsemurhasi.
Suorastaan säälin sinua, kuinka saatoit vajota niin alas.
Tunnen inhoa sinua kohtaan.
Olkookin se nyt kanssani loppuelämän.
Osa minusta ymmärtää sinua, mutta turha luulo,
että voisit mitenkään hyvittää enää yhtään mitään.
Tiesin aina ettet loppujen lopuksi muita ajatellut kuin itseäsi.
Sen vain tunsi.
Tunsin sen jossain todella syvällä sydämmessäni,
todellatodella syvällä.
Nyt se sitten todistettiin.
Kiitos! Saan varmaan tuntea itseni ennustajaksi!
Olet halpamainen...
En tiedä mitä sinusta pitäisi edes ajatella.
Voiko ihminen muka olla niin tyhmä kuin sinä?!
Rakastin sinua ja rakastan yhä.
Sitä en vaan tiedä, rakastatko sinä ketään muuta kuin itseäsi?!
Saatat rakastaa. Ehkä vähän jokaista.
Vaan ei sitä tiedä.
Olisit voinut edes yrittää jatkaa...
Filminauha teostasi mielessäni kelautuu uudestaan ja uudestaan alkuun.
Kuinka roikut kaulaliinan varassa, pimeässä pannuhuoneessa, kuolleena.
Kuinka hauraalta ja vittumaiselta näytät.
Niin paskaiselta idiootilta.
Harmaat kasvot ja sininen kieli.
Sellaisenako halusit, että sinut muistetaan?
Idioottina itsensä hirttäjänä.
Osoitit ainakin kaikille sen, että perhe ei ollut sinulle kaikki kaikessa.
Saatoit ehkä joskus ajatella.
Loppuaikoinasi hautauduit synkkään masennukseen.
Nyt saat hautautua hiekkaan ja mädäntyä siellä niin kauan kunnes ruhosi lahoaa pelkäksi tomuksi.
Saisit saatana hävetä.
Et ansaitse mitään kiitosta mistään,
mutta silti sinua on mahdollista kiittää monista hyvistä asioista.
Ansaitsit kaikki kiitokset ja lämpimät kommentit, ennen kuin tapoit itsesi.
Kun hirtit itsesi - ei - ei sen jälkeen kukaan jaksa kiittää.
Kiitos lapsuusvuosien pilaamisesta.
Kiitos traumoista.
Kiitos lohduttumuudesta.
Kiitos siitä, että saat kaikki tuntemaan syyllisyyttä teostasi.
Kiitos siitä, että pilasit joidenkin elämän.
Minulla on muitakin kuin sinut, kaikilla ei ole.
Vittu, kun vois puhua sulle kasvokkain.
Mä tappaisin sut sanoillani uudestaa!
Sä teit jotain niin typerää.
On muillaki vaikeeta, silti jaksaa yrittää.
Nyt teit kaikesta vieläkin hankalampaa!
Kiitos nyt vielä siitäkin.
***, Ukki, **** --- miksi sinua kutsuisin..?
Tiedän ettet jättänyt meitä kokonaan.
Siispä hyvästi hetkeksi..
En kanna kaunaa en ole vihainen - en enää.
Olen ärsyyntynyt ja syystä.
Nähdään isoisä **** ******* vielä joskus!

**v. **.*-*.*-** hirttäytyminen pannuhuoneeseen kaulahuivilla. Löytö 20 yli yksi yöllä.
Veit joiltakin yöunet.
Veit joiltakin pohjan elämältä.
Anteeksi.
Saat.


En muokannut tekstiä mitenkään paitsi poistin hienot mottoni ja ukkini nimen + kuolinpäivän ja iän..
Oli oikeutettua tuntea noin, mutta olen kyllä henkisesti kasvanut tuosta todella paljon ja ärsyttää
jotkin kirjoitusvirheet + tuo, että puhun lapsuusvuosista, vaikka olin jo teini ollut hyvänaikaa (kolmisen vuotta nyt ainakin, riippuu vähän kuka laskee).. ;P

Onhan tuossa asioita, joita jälkeenpäin kadun ja ne tuntuvat pahalta, mutta en sitä rupea muuttamaan, että tunsin noin. Tunsin miten tunsin, tunnen erilailla nyt.. Mutta on oikeasti totta, että hän oli suunnitellut itsemurhaansa koko sen päivän.. Hänellä oli synttäritkin. Se sopi täydellisesti keksimääni lauluun, jonka olin kirjoittanut ennen hänen kuolemaansa!! Se on aika -- pelottavaa.

Muistan kuinka minua ärsytti sen yön jälkeisenä aamuna, kun ukki oli itsensä tappanut, kun valehdeltiin. Sanottiin muille, että "sydän petti", vaikka totuus ei sitä ollutkaan.. Ymmärsin kyllä miksi valehdeltiin, mutta silti se tuntui väärältä ja ärsyttävältä. "Lopettakaa se valehtelu perkele, lopettakaa, kertokaa totuus".

Kamaluudet jatkuivat pitkään vielä kuoleman jälkeen -, mutta ensimmäisenä kuukautena minun oli vaikea katsoa kelloa, kun se oli tulossa 20 yli 1. Laskin aina "nyt siitä on niin ja niin kauan", "se on ollut nyt niin monta tuntia/päivää kuolleena.. Vielä sen ja sen aikaa sitten se oli elossa.."
Mummi halusi tappaa myös itsensä, hän ei kestänyt kuolemaa ollenkaan ja hän asui meillä monta kuukautta isän kanssa kännäten.. Välillä hiipisin kuuntelemaan mitä he puhuivat.. Muistan kaiken kuulemani, mutta en kyllä kerro niitä - mutta ne myös sattuivat ja sattuvat edelleen..
Ärsyttävää on myös se, että apua ei saatu tarpeeksi ajoissa paikalle, sillä ukki olisi ehkä selvitynyt, jos ambulanssi oli tullut nopeammin paikalle. Vaan toisaalta, häntä ajatellen, on parempi, että hän sai mennä, kun niin tahtoikin.. ;/
Kävin myös katsomassa hänen ruumistaan - sillä hetkellä ja siitä hetkestä lähtien oli kaikki viha poispyyhittyä, kaikki välillämme oli selvitettyä.. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Turvotusta oli tullut tietenkin, ja sen näki sormista.. Hän vain makasi siinä rauhassa, silmät kiinni - ei avannut niitä, ei hengittänyt, sydän ei lyönyt. Siinä hän oli, kuolleena silmieni edessä... Kosketin hänen kättään - se oli pehmeä, enkä tuntenut sitä kylmänä.. Purin hampaat yhteen, koska en halunnut itkeä muiden nähden, vaikka he itkivätkin.. Kotona sitten päästin sen tuskan ulos..
Välillä en voi mitenkään uskoa, että hän on kuollut! Ajattelen, että siellähän hän on kotonaan, omissa vaatteissaan, istuskelee lempituolillaan ja katsoo telkkaria tai syö keittiössä ja juo kahvia nimikkomukistaan, tai täyttää ristikkoa keittiössä olevan kirjoituspöydän ääressä puujakkaralla istuen.. Tai puhuu perunoista ja läskisoosista.. :)
Minulle on jäänyt kaikumaan päähän, eräs kysymys, ihan tavallinen kysymys, mutta kumminkin, hän sanoi sen niin hellästi ja rakastaen niin kuin hän läheisilleen puhui, siksi kai se päässäni soi.. Hän kysyi ottaisinko kakkua.. "Ottaako *** kakkua?". Se saa minut vieläkin aika herkäksi.. Muistan sen hetken niin selvästi, koska siitä ei ollut ollut niin kauan edes aikaa.. Hän katsoi minuun melkein pöydän toisesta päästä ja odotti vastaustani.. Mikä se sitten oli, en muista..
Ukkini lauloi, hän oli ollut nuorempana bändissä ja hän myös soitti erästä soitinta, jonka nimeä en kerro, koska hänet/minut voitaisiin tunnistaa siitä aika nopeasti. Olen kuullut hänen laulujaan ja ne soivat välillä päässä ja tekevät niin vitun kipeää.. Kerran tuli Tartu Mikistä eräs biisi minkä hän lauloi vanhempieni häissä (olen nähnyt/kuullut häävideosta) ja jeesus sitä tuskaa.. Itkua riitti, vaikka koko maailmalle, vettä janoiselle kansalle, koko saatanan afrikalle.

Kun sinä aamuna, kun kuolemasta oli kulunut vasta muutamia tunteja, menimme mummilaan, niin tuntui niin omituiselta, kun ukki ei tullut heti vastaan, niin kuin hän aina tuli. Aina hän oli siellä odottamassa meitä ja alkoi selittämään jotain juttuja.. Oli niin outoa olla koko talossa ylipäätään, kun hän ei ollut häsläämässä kaikenlaista tai heittämässä vitsejä.. Tai pitämässä sellaista muminapöpinähuo'ahdusääntä sen jälkeen, kun kello olisi kumahtanut tasatunteja..

Lopetan lörpöttelyn tähän pisteeseen.. Ja varoitan, että saatan poistaa tämän postauksen pian, sillä voi alkaa kaduttaa tämän kirjoittaminen.. Mutta en usko, että niin käy..
Voin joskus pistää sen laulun, jonka olin kirjoittanut ennen ukin kuolemaa ja sitten voin laittaa myös runon, jonka olen kirjoittanut melkein tasan vuosi sitten.. Mutta en vielä luvannut mitään!

Heippahei, ja toivon, että kunnioitatte rohkeuttani puhua tästä asiasta julkisesti ja jätätte kaiken pilkkaamisen perseeseenne..

Kiitos..