Suljit silmäsi viimeisen kerran ja vaikkei sinua enää väsyttäisikään, et voi niitä koskaan enää avata.. Et tunne enää kipua, et masennusta, et ahdistusta tai surua - siirsit sen meille, läheisillesi. Mutta me emme luovuta, sinä survoit tien, näytit mistä olisi helppo oikaista, mutta me yritämme kiertää sen reitin. Se joka sille astuu, autetaan sieltä nyt paremmin pois, vaikka mikään ei enää auta tarpeeksi, jos ihminen on kerran poikennut.
Ikuinen unesi tuntuu uskomattomalta, mutta levollisuutesi taikoo meidän sisimpiimme rauhaa. Kun sinun näki nukkuvan, näki ettei sinulla ollut enää hätää, ymmärsi, että ei saa antaa surun viedä, sinulla on nyt kaikki hyvin. Me tahdoimme auttaa, minä olisin auttanut, jos olisin tiennyt. Me emme unohda puhumista, kuten sinä. Sinä uhkailit, me puhumme. Sinä toistit, me parantelemme.
Mutta ei sinua voi syyttää sen tien raivaajaksi, sillä tämä kulkee suvussamme, sinäkin pääsit valmista reittiä pitkin. Suvustamme on niin moni jo sitä pitkin kulkenut, että luulisi olevan enää vain muutaman jäljellä, ja niin onkin.. Mutta toivon, että sinä olit viimeinen meistä, joka talloi sieltä.
Ikuinen unesi olkoon rauhaisa, vaikka välillä heräätkin taas henkiin - muistoissamme, ravaat niissä melkein päivittäin, mutta toivottavasti et väsy siitä liikaa tai kulu puhki. Et saa jättää meitä enää pahemmin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti